Viime aikoina olen huomannut käytöksessäni muutosta. Olen alkanut myöhästelemään. Ja täysin omasta syystä. Vaikka tänään ratikka sammuikin keskelle mäkeä, mikä sai minut myöhästymään seminaarista (jonka jätin lopulta kokonaan väliin, koska en halunnut mennä sinne myöhässä), niin olisi ehdottomasti kannattanut lähteä aikasemmalla bussilla. Ei mitään järkeä lähteä tärkeään tilasuuteen, jonka lopullista määränpäätä ei tarkkaan tunne, juuri sillä vihoviimeisellä Reittioppaan vaihtoehdolla. Sama kävi viime viikolla. Myöhästyin noin kymmenen (10!) minuuttia televisio-ohjelman kuvauksista. Shame on me. Juostessani paniikissa huohottaen avustushenkilön kanssa kuvauspaikan katsomoon, totesi nainen minulle, ettei tässä nyt ihan noin kiire ole. Johon tokaisin helpottuneena, että inhoan vaan myöhästymistä. Yli kaiken.
Syytän tästä (kin) vähän lapsia ja iän myötä tullutta höperöitymistä. Kolmenkympin dementia. Lupaan parantaa tapani.
Olen ihan samoilla linjoilla. VIHAAN myöhästymistä, varsinkin tapaamisista. Se on halventavaa toista kohtaan. Miksi minun aikani olisi niin paljon tärkeämpää kuin jonkun muun, että hän minua jotuisi odottamaan? Kolikon kääntöpuolella, minua ei sinällään haittaa jos joudun jotain toista 10 minuuttia odottamaan.. mutta en kestä sitä jos myöhästyn.
VastaaPoista..enkä ole huomannut omassa käytöksessäni muutosta lastenkaantulon jälkeen. Edelleen nopeasti ylös ja ulos. Sitten isin pukeman pojan kanssa odotellaan äitiä autossa 15 minuuttia kun hän pakkaa tytön ja kaikki tavarat mitä unohdin kun "kiirehdin". :D
Aaaaa, eli voinkin syyttää tästä Pankkiiria, joka istuu siel lämpimässä autossa lasten kanssa kun itse etsin tavaroitani ja puen vaatteita kun en ole ehtinyt itseeni panostaa muiden tavaroita etsiessä ja heitä pukiessa. :D Kiitos tästä, mieleni avartui. ;)
Poista