Erossa

Näin lomien jälkeen syksyllä perheellisillä on yksi aihe kovasti pinnalla. Erossa oleminen. Joillain on alkanut työt ensimmäistä kertaa kotiäitiyden jälkeen, toinen aloittaa koulutaipaleensa. Päiväkotiin tutustumisia, viemis- ja noutorumbaa sekä iltojen lyhyitä yhdessäolohetkiä.

Itse olen ollut töissä kokopäiväisenä nyt vuoden toisen äitiyslomajakson jälkeen. Silti lomien ollessa ohi koin pientä eroahdistusta. En kuitenkaan läheskään sitä raastavaa, painavaa ikävän tunnetta, jota koin ensimmäistä kertaa esikoisen jälkeen töihin palattua. Silloin en pystynyt nukkumaan, töissä oleminen tuntui turhalta ja ikävä sai ajoittain voimaan fyysisesti pahoin. Tällä kertaa tunne oli lähinnä huolta siitä miten Batman päiväkodissa jakselee. Onneksi vain ensimmäinen viikko oli hankalaa.

Nyt olen ihan eri paikassa. Näin kahden lapsen äitinä, lasten jo ollessa vanhempia (vaikka vielä niin pieniä), osaa paremmin olla erossa. Töissä kiireen keskellä ei ajatuksiin juurikaan eksy lapset. Korkeintaan, jos tietää, että päiväkodissa tai mummilla tapahtuu jotain erikoista. Viimeistään kotimatkalla kuitenkin suupielet nousevat ylös kun lähes tuntee jo lasten puristavan halauksen ja pehmeän posken vasten omaansa. Joskus iltaisin niin lyhyen yhdessäolon keskellä iskee haikeus. Se jokaiselle vanhemmalle tuttu ahdistus siitä kuinka katoavaa kaikki on. Kuinka vähän aikaa lapset ovat niin pieniä. Tuntuu, että on vääryys, että joku muu kuin sinä saa viettää enemmän aikaa lastesi kanssa. Iskee hetkellinen mustasukkaisuus. Kunnes saa järkeistettyä itselleen taas ne faktat, että lapsilla on asiat todella hyvin ja itse viihtyy erinomaisesti töissä. Ja sen tosiasian, että mä en viihtyisi kotiäitinä kovin pitkään. Arki-illat ja varsinkin viikonloput ovat kultaakin arvokkaampia. Niitä ei tahtoisi millään "hukata" jäähyihin, erotuomarointiin tai muuhun kasvattamisessa pakolliseen. Saatikka liian usein aikuisten juhliin tai muuhun erossa olemiseen. Kotona on hyvä olla.